Kun pelko valtaa mielen maanantai, 31 elokuun, 2015
Varoitus! Tämä postaus eroaa paljon mun normaaleista kirjoituksista eikä sovi yhtään heikkohermoisille (varsinkaan tähän aikaan yöstä).
Alaoven paukahtaminen, ikkunalaudalle lentävä lintu, postiluukusta kolahtavat mainokset, ikkunaan osuvat auton valot, rapussa vastaan tuleva naapuri, kylminä öinä naksahtava parvekkeen ovi…
Elämän arkisia ääniä ja tapahtumia, joihin tuskin aikaisemmin edes kiinnitin huomiota. Tai en ennen viime viikkoa, jolloin tapahtui jotain… Ajattelin aluksi, että en kirjoita tästä koko aiheesta tänne blogiin mitään koska: a) Tämä ei kuulu blogin aihepiireihin ja b) En tiedä onko tästä puhuminen hyvä vai huono juttu. Kirjoitin aiheesta kuitenkin tilanpäivityksen blogin Facebook-sivuille ja siellä mulle näkyvät tilastot kertoo, että tämä kyseinen päivitys on tavoittanut tähän mennessä jo lähes 13 tuhatta ihmistä. Sain todella monta yhteydenottoa yksityisviesteillä niin blogin kuin mun oman Facebookin inboxiin, kaverit soittelee ja laittaa viestiä aiheesta, asiakkaat ja työkaveritkin töissä tietää tästä, joten ajattelin antaa palaa – puran tämän kaiken nyt mielestäni pois. En tiedä auttaako tämä, mutta täytyy edes yrittää.
Oli normaali arki-ilta. Olin koko päivän menossa, kunnes illalla kotiin päästessäni päätin rentoutua tuttuun tapaan. Eli sammutin kämpästä hieman valoja ja istahdin koneen ääreen näpyttelemään postausta. Tämä seuraava teksti on kopioitu suoraan tilanpäivityksestä.
”Se tunne, kun kirjoitan illalla yhdentoista aikaan pöydän ääressä postausta. Pihalla on jo pilkkopimeää ja kämppään valoa tuo ainoastaan läppäri sekä yksi jalkalamppu. Ovikello soi ja ensimmäisenä mieleen tulee, että onkohan jollain naapurilla asiaa… En avaa ovea, kun ketään ei näy vaan ajattelen, että ehkä se ei ollut mitään tärkeää.
Menee 10 minuuttia ja ovikello soi kaksi kertaa ihmeelliseen tahtiin, mutta ketään ei näy. Hälytyskellot alkaa tässä vaiheessa soida, kun kerrostalon rapun alaovi on lukossa eikä kukaan ole soittanut mun ovipuhelinta. Odotan hiljaa paikallani, kunnes vartin päästä katson ovessa olevalle ikkunalle ja siinä seisoo mustiin vaatteisiin pukeutunut hahmo!! Äkkiä puhelin käteen ja kirjoitan viestiä kaverille, joka lähtee heti tulemaan mun luo. Hahmo katoaa hetken päästä ovelta ja kun kaveri saapuu niin hän huomaa mun ovenkahvaan jätetyt kolme valkoista ruusua.
Hahmo oli yhteensä yli puoli tuntia mun oven takana seisomassa ja jos tarkoitus oli vaan tuoda mulle kukkia siihen aikaan illasta/yöstä niin mönkään meni… Tämä tyttö vietti loppuillan selvittämällä miten kaikki yhteystiedot saa salaisiksi ja nukkumaan mennessä säikähdin jokaista pientäkin ääntä. Hyi miten kylmät väreet meni pelkästä kirjoittamisestakin.”
Nyt tuli niin huono olo, kun aloin kertaamaan tapahtumia päässäni.. Muutamat asiasta tietäneet rauhoitteli mua kasvotusten sekä puhelimessa. Ja kun luin teidän lähettämiä viestejä omista kokemuksista sekä tsemppejä (=♥) niin sain unohdettua koko tapahtuman parissa yössä. Kunnes tuli lauantai ilta.
Olin kuskissa kavereita ja saavuin kämpillä yöllä vasta neljän aikoihin. Silloin oli pimeä sateinen keli enkä pelännyt sekuntiakaan kävellessäni tyhjällä kadulla. Tulin sisälle, kävin pesemässä meikit ja siirryin sänkyyn selaamaan puhelinta. Ovipuhelin soi. Tässä vaiheessa melkein pääsi itku tällaiselta tytöltä, joka ei yleensä turhasta säikähdä. Jähmetyin sänkyyn, odotin hetken ja jatkoin Instan feedin selailua. Menee taas vartti ja ovipuhelin soi kaksi kertaa peräkkäin ”tuttuun” ihmeelliseen tahtiin. Juoksen pimeässä ikkunalle katsomaan kadulle, mutta ketään ei näy eikä taaskaan kuulu lisää soittoja.
Ovikellon ja-puhelimen soiminen oli mulle aina iloinen merkki siitä, että kaverit tai muut läheiset tulee kylään. Nyt niiden ääni on kuin suoraan kauhuleffasta. Joka kerta, kun ne soi niin tapahtumat alkaa välähdellä mielessä.
Lauantaista lähtien oon ollut normaalia säikympi ja hermostunut. Ehkä jopa salaa vältellyt kämpillä olemista, joka on todella väärin. Onhan tämä mun koti. Oon menettänyt yöunet miettien, että kuka mulle tekee tällaista?!! Ja MIKSI. Ainoa näitä kahta kertaa yhdistävä tekijä on mun Snapchat. Kummallakin kerralla lisäsin sinne uuden snäpin kämpiltäni – kului vartti ja nämä tapahtumat alkoi. En tiedä onko sattumaa, mutta sitä mä todellakin toivon.
Mutta jos ei niin voinko mä enää ikinä päivittää someen mitään reaaliajassa ainakaan kotona, kun siitä voi joku sekopää tajuta mun olevan yksin. Syytän itseäni tällä hetkellä siitä, kun oon mennyt täälläkin muutamaan otteeseen mainitsemaan asuvani nykyään yksin. Kuten moni mulle sanoi niin enhän mä voi ikinä tietää, että millaisia ihmisiä siellä ruudun toisella puolella. Viime viikolla blogiini oltiin tultu muun muassa Googlen hakusanalla ”Saija Ritamäki perse”. En voi ikinä tietää kuinka joku voi haluta aiheuttaa mulle pahaa. Mielessä vaan pyörii ajatus: Mitä jos olisin ensimmäisellä kerralla avannut oven?
Jos tämä kaikki johtuu siitä, että satun olla bloggaaja niin se vetää mut aika sanattomaksi.
