Kyselin teiltä hetki sitten, että haluaisitteko kuulla mun synnytyskertomuksen ja idea oli ilmeisesti todella hyvä, nimittäin älyttömän moni teistä ilmoitti innostuksen tämän kuulemiseen ♥ Vaikka mä en synnytystä tai sen kulkua halunnut etukäteen mitenkään suunnitella tai miettiä (koska en edes ensikertalaisena tiennyt mitä odottaa), niin en silti kuitenkaan osannut kuvitellakaan sen menevän näin kuin se lopulta meni.
Mä haluan tähän alkuun sanoa, että jos sulla on vähänkään synnytyspelkoa tai tekstin lukeminen alkaa jossain välissä ahdistamaan niin kannattaa lopettaa. Tämä ei ole mikään kaunein tarina, mutta onneksi sillä on onnellinen loppu.
Kävin laskettuna päivänä kontrollissa synnärillä ja silloin katsottiin, että vauvalla on kaikki hyvin, lapsivettä tarpeeksi, sydänäänet olivat hyvät, hän oli raivotarjonnassa jne. Kaikki oli itse asiassa niin hyvin, että lääkärin mielestä voitiin odottaa vielä seuraavat viisi päivää. Jos hän ei siihen mennessä saavu itse omin avuin niin aloitellaan käynnistelyt.
No, kuten tiedätte niin hän ei halunnut ulos. Ei sitten millään, vaikka tuli kokeiltua kaikki kolmesta ässästä lenkkeilyyn ja eri jumppaliikkeisiin. Sitten keskiviikko aamuna kello yhdeksän saavuttiin synnärille Tatun kanssa, jossa lääkäri teki tutkimuksen. Kohdunsuu oli tässä vaiheessa sentin auki, joten sinne saatiin asennettua ballongi. Asennuksen jälkeen sain ruuan ja sitten mut siirrettiin naistenosastolle odottelemaan ballongin vaikutusta. Meni muutama tunti niin alkoi tuntua lukuisia supistuksia ja kuuden tunnin jälkeen se tippui itsellään pois eli tilanne eteni siihen, että olin auki 3-4 cm. JES! Olin jo varma, että noni pian poitsu on ulkona. Ei saisi nuolasta ennen kuin tipahtaa, koska siitä se painajainen vasta alkoi.
Saatiin Tatun kanssa yön ajaksi perhehuone, joka oli todella hyvä juttu. En nimittäin olisi tässä vaiheessa pärjännyt hetkeäkään ilman häntä. Koko seuraava yö meni säännöllisten ja epäsäännöllisten supistusten kanssa pyöriessä, ilman nukuttuja tunteja. Tuli torstai aamu ja huoneeseen saapui mun lääkäri. Hän kokeili kohdun tilanteen, joka oli edelleen sama 3-4cm ja siitä syystä hän määräsi mulle Cytotec-lääkkeitä. Niitä pillereitä, joista moni teistä laittoikin huonoja kokemuksia. Tässä vaiheessa mun olisi täytynyt osata sanoa ei, mutta ajattelin että kun tilanne on kuitenkin hieman edennyt niin ehkä se etenee niillä lisää ja jopa vauhdikkaammin. No vauhdilla se eteni – aivan jäätäviin supistuksiin. Niin jäätäviin, että joka kerta kun supistus tuli niin Tatun tuli painaa mun alaselkää niin täysiä kuin pystyi ja samalla mä puristin sängyn reunaa kädet punaisena. Hälytin varmaan tunnin välein henkilökuntaa paikalle auttamaan mua edes jollain tapaa. Mulle annettiin niin vahvoja särkylääkkeitä kuin sairaalasta löytyi, kokeiltiin asentaa alaselkään kipua lievittäviä aqua-rakkuloita, hypin jumppapallolla, keinuin keinutuolissa ja lopulta pääsin myös testaamaan synnärin allasta. Siellä tunnin lillumisen aikana jokainen supistus tuntui aina vain pahemmalta. Niin pahalta, että koko mun kroppa alkoi täristä ja meinasin oksentaa. Painettiin napista kätilö paikalle ja hän neuvoi tulemaan pois sieltä, mutta en meinannut päästä enää omin avuin. Kävin täristen pikasuihkussa, jonka jälkeen Tatu talutti mut tutkimushuoneeseen.
Seuraavaksi mut laitettiin käyrille ja Tatu kävi hakemassa aulasta iltapalaa. Hänen tullessaan takaisin mulla oli juuri käynnissä niin kova supistus, että olin kuulemma muuttunut aivan valkoiseksi ja tässä vaiheessa iski ensimmäistä kertaa ahdistus. Kätilö tuli paikalle ja katsoi kauhistuneena, miten kiemurtelin sängyllä itkien hysteerisenä. Hän sanoi, että oli saanut ohjeeksi antaa mulle sille päivälle vielä yhden cytotecin, mutta ei todellakaan aio sitä antaa vaan seuraavaksi sain tipan kautta kipulääkettä avuksi, että pystyin edes kävellä perhehuoneeseen takaisin. Seuraava yö meni siinä, että mulle käytiin lyömässä kipupiikkiä vähän väliä. Vauvan sydänääniä seurattiin koko yö ja ne kävi kerran alhaalla, mutta palasi nopeasti takaisin, joten siihen ei sitten se enempää puututtu muuten kuin siirrettiin seuraavan lääkkeen annostusaikaa tunnilla eteenpäin.
Tuli perjantai aamu, takana jälleen yksi uneton yö. Meillä molemmilla, koska Tatu sai olla koko ajan valppaana auttamaan supistusten tullessa. Oli aika jälkeen tavata tämä mun lääkäri, joka tutki kohdunsuun tilanteen. Edelleen sama, määrätään lisää Cytotec-lääkkeitä. Tässä vaiheessa näin niin punaista ja sanoin, että ei missään nimessä. Mä en tule niitä enää ottamaan. Hän sanoi, että ilman näiden lääkkeiden aiheuttamia kipeitä supistuksia ei kohtu avaudu. Mietin mielessäni, että miten paljon mun pitää kärsiä että tilanne etenee? Kerroin haluavani mielummin sektionkin kuin lääkkeet ja lääkäri sanoi ettei tässä leikkauksia tarvita vaan siirretään mut synnytyssaliin oksitosiinitipalle, johon saisin epiduraalin kivunlievitykseksi.
Mentiin saliin noin kello 12, sain heti annostuksen tipan kautta, ilokaasun ja paikalle pyydettiin anestesialääkäri puudutusta varten. Mulle sanottiin, että voit tässä vaiheessa nukkua koska puudutus on niin toimiva. Puudutus toimi hetkessä ja sanoinkin Tatulle, että se on kuin jumalan lahja näiden päivien jälkeen. Hetken makoilun jälkeen kokeiltiin puhkaista kalvot ja lääkäri määräsi lisäämään tipan annostusta. Meni muutama minuutti niin saliin juoksi meidän kätilö, joka kertoi vauvan sydänäänien olevan laskenut, pyysi mua kontilleen ja sanoi, että vauvan päätä täytyy yrittää nostaa. Hän painoi hälytysnappia ja samassa saliin juoksi lisää kätilöitä sekä meidän lääkäri. Kätilö ei onnistunut painamaan päätä, joten lääkäri kokeili samaa. Yhtä aikaa mun oksitosiinitippa lopetettiin ja sinne vaihdettiin supistuksen laukaiseva ”tippa”. Sydänäänet palasi, mutta lääkäri sanoi haluavansa sektion. Sitten lääkärille ja kätilöille tuli kommunikointivaikeuksia, että haluaako hän kiireisen sektion vai hätäsektion. Hän halusi kiireisen, mutta hätäsektion aikataululla? Seuraavaksi mua pyydettiin hyppäämään toiseen sänkyyn ja niin kätilöt lähti juosten viemään mua synnärin ovesta. Tässä suurimman ahdistuksen aiheutti se, etten näiden kaikkien pitkien minuuttien aikana kertaakaan nähnyt Tatua. Kuulin, kun hänen vain käskettiin jäädä saliin odottamaan.
Suljin silmät salin ovien kohdalla, mutta hississä kätilö käski avata ne ettei tulisi huono olo. Näin kyltin sektiosali ja ovella vähintään seitsemän tai kahdeksan ihmistä odottamassa mua. Siinä vaiheessa suljin silmät uudestaan. Onneksi salissa oli aivan ihana henkilökunta, joka silitteli päästä, taputteli olkapäätä ja rauhoitteli koko toimenpiteen ajan. Hätäsektiossa nukutetaan, mutta koska tämä oli periaatteessa kiireinen niin ehdin saada puudutteen. Meni muutama minuutti niin kuulin meidän pienen pojan itkun. MITEN HELPOTTAVA TUNNE!!
Hän oli hetken poskeani vasten ihokontaktissa ja sitten hänet vietiin isän syliin odottamaan, että mut ommellaan kiinni. Koin varmasti maailman parhaimman tunteen, kun synnytyssaliin palatessani näin Tatun, hänen onnellisen ilmeen (en ole koskaan aikaisemmin nähnyt sitä ilmettä, alan itkeä aina kun mietin sitä) ja hänen sylissään meidän pienen pojan. Loppu hyvin, kaikki hyvin.
Mun synnytys oli kokonaisuudessaan surkeiden sattumusten sarja, niin paljon huonoa tuuria. Pitkät käynnistelyt kävi kropalle liian raskaaksi, tuloksia kun ei syntynyt enää ballongin jälkeen ja poitsu oli onnistunut loppuajasta kääntämään koko kropan outoon asentoon. Lääkärin oli pitänyt käyttää hieman enemmän voimaa hänen ulos saamiseen ja poika lopulta ollut osaksi avotarjonnassa eli kasvot ylös päin, mikä on taas hidastanut etenemistä entisestään.
Sektiosta jäi kuitenkin todella hyvät muistot, kaikki meni lopulta paremmin kuin hyvin. Vatsassa on siisti haava vaakatasossa ja mun paraneminen on lähtenyt hyvin käyntiin! Sen sijaan 2,5 päivää kestäneet käynnistelyt jättivät pienet traumat, heittämällä elämäni pisimmät päivät. Sanoin, että torstai oli fyysisesti ja henkisesti elämäni raskain. Halusin luovuttaa, mutta pakko oli jatkaa ja se turhautumisen tunne oli pahin, kun oot päiviä kärsinyt kivuista periaatteessa vain huonontaen vauvan oloa. Ballongi oli jees, kun se aiheutti kroppaan luonnollisempia supistuksia. Oikeastansa ne oli lasten leikkiä verrattuna lääkkeiden aiheuttamiin.
Ennen sairaalasta kotiinlähtöä juttelin asiasta yhden kätilön ja yhden lääkärin kanssa. Muutaman viikon päästä soittaa vielä synnytyksessä mukana ollut kätilö. Se on hyvä, että siellä pidetään huolta ettei mitään älyttömän pahoja traumoja jäisi. Ja jos mahdollisessa tulevassa raskaudessa joskus herää vielä ajatuksia tähän liittyen niin käyn sitten juttelemassa pelkopolilla.
Mutta maailman paras palkinto on tähän mennessä auttanut unohtamaan jokaisen huonon minuutinkin ♥
