Somekilpailu seuraajista

Mietin kauan kirjoitanko tästä aiheesta, mutta koska nämä ajatukset nousee esille lähes päivittäin töitä tehdessä niin päätin nyt avata suuni.

Asia koskee sosiaalista mediaa ja sen uusia (ikäviä) muutoksia.

Nykypäivänä lähes jokainen ihminen käyttää somea edes jollain tapaa. Todella moni seuraa tuttujen kuulumisia Facebookista, monet lisäilee hauskoja juttuja Snapchattiin tai jakaa inspiroivia kuvia Instagramiin. Nykyään somea käyttää kaikki iästä ja sukupuolesta riippumatta. Yhä vanhemmat ja puolestansa yhä nuoremmat luovat tilejä eri kanaviin.

On luonnollista, että omaan sisältöön tai sometiliin halutaan panostaa. Sommittelemalla kuvattavia juttuja, muokkailemalla feedistä yhtenäisen näköisen ja suunnittelemalla mitä sisältöä kuvaa milloinkin yms. Mun mielestä on todella hienoa, että somesta on tullut näin iso juttu ihmisten keskuudessa ja että siihen oikeasti nähdään vaivaa. Myös muut kuin me tätä työksemme tekevät.

Se kaikki ei vaan jää tähän vaan nykyään some tuntuu olevan yksi kilpailukenttä, jossa taistellaan kuka on suosituin, kenellä on eniten seuraajia ja kuka saa eniten kommentteja. Yksi trendi, joka yleistyy todella hurjaa vauhtia on lukijoiden kalastelu. Eli käytännössä käytetään kaikki maailman taktiikat hyödyksi, että se seuraajaluku esimerkiksi Instagramissa kasvaisi mahdollisimman isoksi. Pahin on varmaan seuraajien ostaminen tai tämä uusin juttu eli ”mä seuraan sua, sä alat seurata mua, mä poistan sut heti omista seuratuista”. ÄRGH. Mä en tällaisesta toiminnasta edes tiennyt alunperin, kunnes eräs tyyppi teki tätä mulle. Hän alkoi seurata mua kolme kertaa parin viikon sisällä ja olin silleen, että HÄH?? Aluksi ajattelin, että ehkä hän on vahingossa poistanut mut tai vaikka luonut uuden tilin, mutta kun homma jatkui ja jatkui niin todellinen idea paljastui… Kuvittelin vain kyseisen henkilön harrastavan tätä, mutta lähiaikoina mulle on selvinnyt että tätä tekee useat eri henkilöt.

Rehellisesti onko siinä yhtään mitään järkeä, että sua seuraa 12 000 ihmistä, joista 10 % kiinnostaa aidosti sun kuvat? Voihan se olla, että tällä seuraa-taktiikalla ihmiset löytävät sun tilin ja oikeasti ihastuvat siihen, mutta voin vannoa, että tätä on vain pieni osa. Tosi monet nuoret (en toki tiedä Instagramin ikärajaa?) varmasti ilahtuvat, kun joku uusi ihminen ja parhaimmassa tapauksessa somehenkilö alkaa seuraamaan. Mutta uskoisin takaisin seuraamisen tapahtuvan juuri sen takia, kun sä seuraat sitä.

Kyllähän se iso luku esimerkiksi Instagramin seuraajissa näyttää todella hyvältä, mutta tuoko se nyt niin suuren onnen, että käytät kaikki mahdolliset keinot sen ylläpitämiseen ja kasvattamiseen? Kyllä mä voin avoimesti myöntää, että koen suuren ilon tunteen kun saan uuden seuraajan. En sen takia, että seuraajaluku kasvaa vaan sen takia, että tiedostan tätä henkilöä kiinnostavan aidosti mun seuraaminen. Kyllähän on realistisestikin hyvä seurata tilastoja vaikka blogin suhteen. Niiden avulla sitä pystyy näkemään, mikä sisältö ihmisiä kiinnostaa ja mikä ei. Ja tämä puolestansa auttaa kehittymään. Mutta jos mielessä on vain, että luvun täytyy kasvaa, kasvaa ja kasvaa niin onko siinä enää mitään järkeä?

Kaikki varmasti muistavat Essena O’Neillin tarinan, jossa tyttö teki itsellensä tavoitteita seuraajamäärien suhteen. Kun yksi tavoite oli suoritettu, niin hän nosti tavoitetta uudelleen ja uudelleen. Hän käytti päivät pohtiessa mikä kuva saa eniten tykkäyksiä ja jopa selvitti kellonajan, jolloin kuva kerää eniten huomiota sekä uusia seuraajia. Kunnes hänellä oli puoli miljoonaa seuraajaa ja hän tajusi ettei se tuonut onnea vaan päinvastoin hän oli hukannut elämästänsä tuhottomasti aikaa hukkaan. 

Some on mulle paikka, jossa mä toteutan itseäni. Luon sinne sisältöä, joka toivottavasti kiinnostaa mahdollisimman monia. Vastakohtaisesti mä itse hankin sieltä inspiraatiota ja hyvää mieltä, mutta rehellisesti sanottuna viime aikoina on alkanut tökkimään. Mietin eilen, että millaista menoa somessa on viiden vuoden kuluttua, kun se on nyt jo tällaista?

Ja miksi aina kaikessa täytyy kilpailla?

Itsetunnon huono aikakausi

Pienet typerät jutut muodostavat yhdessä ison ongelman. Otsaan yhtäkkiä ilmestyneet näpyt, pizza -ja burgerpainotteisen ruokavalion seurauksena pömpöttävä alavatsa, alkavien kuukautisten tuomat kiukkukohtaukset, reippaalla kädellä skipatut juoksulenkit, tukasta jokaisessa kampauksessa näkyvä järkyttävä tyvikasvu, jonka värjääminen tuntuu ylitsepääsemättömän työläältä ja paljon muuta…

Mulla on aina ollut pääsääntöisesti hyvä itsetunto. Tietysti välillä tulee ajanjaksoja, jolloin on vähän huonompi fiilis itsensä suhteen ja päinvastoin jaksoja, kun kaikki tuntuu menevän erityisen hyvin. Nyt kuitenkin tämä huonompi ajanjakso tuntuu kestäneen normaalia pidempään. Mulla on yleisesti kaikki hyvin, oon tehnyt viime aikoina kivoja juttuja niin yksin, Tatun, muun perheen kuin kavereiden kanssa ja päivät on muutenkin täynnä iloisia hetkiä. Silti tuntuu kuin kroppa ja oma pää ei olisi vielä herännyt tähän kevääseen niin pirteästi kuin ”kuuluisi”.

Syytä tähän saa etsiä vain omasta itsestä. Pään sisältä, niistä ajatuksista. Kuten moni teistä tietää, niin mulla on aina ollut ongelma laittaa oma kroppa kaiken muun edelle. Sen terveys on jäänyt heitteille niin monta kertaa, että en halua enää edes laskea. Tai no tuskin pysyisin laskuissa mukana. Mä oon sellainen, joka laittaa työn todella usein ykkössijalle, varsinkin tämän blogin. Luin jostain, että bloggarin työ olisi toiseksi helpoin listalla heti huvipuistolaitteiden testailijan jälkeen… Noh, en lähde edes avaamaan tätä tämän työn ”helppoutta”. Mutta voin sanoa, että yksi tämän homman ehkä haastavin juttu on se, että tässä joutuu kirjaimellisesti olemaan esillä suurimman osan ajasta. Ja se tuo taas omat haasteensa tälle itsetunnon huonolle jaksolle. Oon niin monen monta kertaa aikonut aloittaa uuden videon kuvaamisen, mutta voitte vaan kuvitella, miltä se tuntuu. Tähän saumaan ehkä maailman epämiellyttävin juttu :D

Ja jos joku juttu mua ahdistaa niin saan helposti väännettyä siitä maailman luokan ongelman. Eikä siinä vielä kaikki vaan syytän lopuksi itseäni kaikesta ja siinä se noidankehä sitten on.

Itsetunto ohjaa meidän elämänkulkua yllättävänkin paljon. Niin monet pienet kuin isot jutut luonnistuu paljon paremmin, mitä parempi fiilis itsellä on. Kun sanotaan, että hyvä olo lähtee sisältä päin niin se on täysin totta. En tarkoita sitä, että elämässä tulisi kaiken olla aina kukilla tanssimista, mutta haluan pyrkiä siihen, että suurin osa ajasta menisi positiivisemmissa merkeissä.

On ollut päiviä, jolloin oon vaan kaatunut sohvalle katsomaan Netflixiä ja syömään suklaata. Päiviä, jolloin ei ole huvittanut katsoa peilistä. Tai jolloin tekisi vain mieli jäädä peiton alle makaamaan. Päiviä, jolloin haluaisi repiä hiukset päästä, koska no se tyvikasvu. Kaikilla meillä on huonoja jaksoja. Mun itsetunto ei ole kadonnut mihinkään, uskon sen vain olevan eksynyt oikealta polulta.

Miksi kerroin tämän? Koska ikinä ei voi muistuttaa liikaa, että bloggaajatkin on vain normaaleja ihmisiä. Tiedän, että siellä ruudun toisella puolella on monia, jotka kamppailevat itsetunnon kanssa.

Ja tästä maanantaista lähtien käynnistyy sen etsintäoperaatio. Takana on melko hyvin nukutut yöunet, hyvin syöty (terveellinen) aamupala ja edessä uusi viikko täynnä uusia mahdollisuuksia. Niin mulla kuin myös juuri sulla siellä.

Onko teillä tällaisia itsetunnon osalta huonoja jaksoja? Kaikenlaiset vinkit tämän suhteen on myös tervetulleita.


Liika kiltteys voi olla haitallista?

Muistatteko, kun lapsena vanhemmat kehottivat olemaan kiltisti? Äänensävy oli samaan aikaan toruva, mutta kannustava. Lapsuudesta on tullut opittua, että muille ihmisille täytyy olla ystävällinen eikä ketään saa loukata. Pääasiassa kiltteys on aina positiivinen asia, mutta valitettavasti tällä(kin) asialla on varjopuolensa. Nimittäin mitä, jos sitä on liian kiltti?

Tätä kysymystä oon pohtinut koko alkuvuoden. Näiden kuukausien aikana on tapahtunut paljon muutoksia niin mun omissa kuin läheisten ihmissuhteissa. Tuntuu, että vuosi 2017 on alkanut vuoristoratamaisissa tunnelmissa. Sekä hyvällä että huonolla tavalla. Yksi mun mieltä näiden kuukausien aikana vaivannut asia on, että tunnen elämäni ensimmäistä kertaa olleeni liian kiltti erääseen ihmissuhteeseen.

Oon aina ollut ihminen, joka auttaa mielellään. Oli kyse sitten millaisesta asiasta tahansa. Pystyn helposti laittamaan toisen ihmisen edun omani eteen. Pystyn karsia omista pakollisista menoista, jos jollain on hätä. Pystyn seisoa toisen ihmisen vierellä kaikenlaisissa tilanteissa. Mun mielestä mikään ei ole parempaa kuin hyvä mieli ja kiitos, kun on auttanut jotain henkilöä. Se aito välittäminen vie niin pitkälle, jokaisen meistä.

Mutta mitä jos tästä ihmissuhteesta kiinni pitäminen vie sulta enemmän kuin mitä se sulle tuo? Mitä jos et saa kiitosta? Mitä jos toiselta puolelta se ei tunnu aidolta välittämiseltä?

Vasta hetki sitten heräsin kiltteyden kierteeseen. Oon viettänyt lukemattomia öitä pyörien sängyssä pohtien, mikä on vialla. Mitä mä oon tehnyt väärin, kun koen epäonnistuneeni. Tiedättekö, kun joku ihminen käyttäytyy sua kohtaan väärin niin alat ensimmäisenä syyttää itseäsi? Paha tapa, koska aina asia ei ole niin yksinkertainen. Tuntuu, että koko alkuvuosi on mennyt pienessä ”sumussa”. Sellaisessa alakuloisuudessa, josta ei tunnu pääsevän pois. Kun tarpeeksi kauan tekee niin kuin muut toivoo niin miten sitä osaa pyytää itseltään mitään… Heräsin kiltteyteeni vasta, kun olin päiviä tai no viikkoja miettinyt asioiden kulkua. Toisen ihmisen täytyi sanoa mulle päin naamaa, että ”sä oot aivan liian kiltti ihminen, jota on käytetty hyväksi”.

Pienen alkushokin jälkeen oon alkanut hahmottamaan asioita paremmin. Ei turhaa sanota, että ihmisen täytyy ensin rakastaa itseään rakastaakseen ja auttaakseen muita. Koska kiltteydellä tosiaan on kaksi puolta. Ja tästä lähtien mä haluan kuulua siihen parempaan puoleen. On täysin oikein ajatella muiden parasta, auttaa ja tsempata, mutta ettei kukaan voisi käyttää sitä väärin hyödyksi niin on hyvä osata vetää raja.

Mä haluan sanoa teille kaikille, että olitte sitten kilttejä tai liian kilttejä niin mikään ei saa koskaan sivuuttaa teidän omaa hyvinvointia. Omien tunteiden asettaminen muiden tyytyväisyyden edelle ei aina tarkoita itsekkyyttä vaan on merkki siitä, että välitätte itsestänne 

En tiedä voiko liiallisesta kiltteydestä päästä kokonaan eroon, mutta ainakin pyrin siihen ettei sitä pääse kukaan käyttämään väärin hyödyksi…

Löytyykö sieltä muita ”liian kilttejä” ihmisiä? Ootteko te kohdanneet ongelmia tämän asian suhteen?