Isänpäivänä kiitollinen muista läheisistä

Isänpäivä. Päivä, jolloin oon erityisen kiitollinen kaikista lähelläni olevista ihmisistä  

Isänpäivä ei ole koskaan ollut mulle se perinteinen isänpäivä. Oon nimittäin elänyt lähes koko elämäni ilman isää (syitä miksi henkilö ei ole elämääni osallistunut en ala avaamaan täällä, ymmärrätte varmaan). En ole koskaan saanut tehdä omalle isälle aamupalaa sänkyyn, leipoa sille kakkua tai antaa itse askarreltua korttia. Toki oon sellaisen askarrellun monenakin vuonna ala-asteella, kun en vain kehdannut sanoa opettajalle ettei mulla ole ketään kelle antaa sen. Koulusta päästyäni oon kotimatkalla heittänyt kortin läheisimpään roskikseen. Kunnes eräänä vuonna uskalsin kertoa asiasta opettajalleni, jolloin hän ehdotti että askartelisin kortin isän sijaan paapalleni. Olihan paappa tärkeä ihminen elämässäni. Ja niin teinkin. Kortin, jossa luki isolla ”PAAPALLE” ja korttia ympäröi monet sydämet.

Vaikka saatoin olla surullinen siitä, ettei mulla ole ikinä samanlaisia isänpäiviä kuin koulukavereillani niin yhdestä asiasta olin iloinen; mulla on lähellä monia muita ihmisiä, joista osaan olla (myös) tällaisina päivinä erityisen kiitollinen.

Isättömyyden hyväksyminen ei ole aina ollut helppo juttu. Oikeastansa tuo sana tuo edelleen kylmät väreet iholle. Oon vastannut elämäni aikana lukuisiin kysymyksiin koskien isääni. Niin oikeassa elämässä kuin täällä blogissa. Joka kerta se on tuonut mukanaan asteen häpeää. Jollain tapaa oon tuntenut itse syyllisyyttä ja häpeää siitä ettei mun elämässä periaatteessa ole ihmistä, ketä kutsua isäksi. Täällä blogissakin oon pyrkinyt parhaani mukaan välttelemään kysymyksiä, koska aihe on myös ollut mulle arka. Mutta jotenkin sitä on tänä vuonna ymmärtänyt, että elämä on luotu menevän näin. Mulla on usko siihen, että kaikki tapahtuu tarkoituksella. Eikä mulla ole mitään syytä hävetä tätä! Ja vaikka paappani, jolle askartelin kortin on nukkunut pois niin voin hyvin muistaa mun muita läheisiä. Mun äiti on ihan supernainen, kun on pystynyt hoitamaan niin äitin kuin isän roolin samaan aikaan!

Vaikka isänpäivää ei ole juhlittu sille tyypillisellä tavalla niin on ollut kiva tänään muistaa ihmisiä Tatun puolelta. Ja varmasti tulevaisuudessa päivä muuttuu tarkoituksellaan, kun on omia lapsia joiden kanssa juhlia.

Oon meinannut kirjoittaa aiheesta monena blogivuotena, mutta jotenkin en ole kokenut olevani ”valmis”. Nyt on kuitenkin tuli tunne, että haluan tuoda ajatuksia tähän tekstikenttään ja rohkaistua julkaisemaan nämä mietteet.

Halusin vain sanoa, että muistakaa olla kiitollisia jokaisesta ihmisestä, jotka ovat teidän elämässä. Yksikään ei ole itsestäänselvyys eikä yksikään ole liikaa 


Kummitteleeko meillä??

Pienenä, kun joku kysyi multa uskonko kummituksiin niin vastasin, että en tietenkään. Ei kummituksia ole olemassa. Nyt, jos joku kysyisi saman kysymyksen uudestaan niin en rehellisesti sanottuna tiedä mitä vastaisin.

mustavalkoinen sisustus

Siitä lähtien, kun ollaan muutettu tähän asuntoon niin on tapahtunut erikoisia asioita. Pieniä, mutta erikoisia. Sellaisia, joita ei oikein kukaan pysty selittämään. Mten ne tapahtui? Kuka ne teki? Ja miksi? Ensimmäisellä kerralla, kun alkoi tapahtua outoja asioita niin sanoin Tatulle, että ”meillä asuu kummitus” ja nauroin päälle. Nyt vitsi ei enää edes naurata.

Kaikki alkoi siitä, kun eräänä päivänä tulin töistä kotiin. Normaaliin tapaan kävin lenkittämässä Nemon ja sisälle palattuani tein välipalaksi pari leipää. Siirryin niiden kanssa sohvalle makoilemaan ja selailemaan puhelinta. Hetken päästä katsoin kelloa ja mun katse osui meidän keittiönkaappien päällä oleviin puisiin nimikirjaimiin. Siellä lähes katon rajassa on kolme kirjainta eli siellä lukee S & T. Ja nämä kirjaimet olivat liikkunut! Ensimmäisenä ajattelin, että onpa hölmöä, että Tatu on käynyt niitä liikuttamassa. Kävi myös mielessä, että ehkä hän on ottanut yläkaapeista jotain ja samalla vaikka vahingossa tökännyt niitä. Kävin suoristamassa kirjaimet ja jatkoin päivääni.

Seuraavana päivänä tulin keittiöön aikeissa tehdä ruokaa valmiiksi siksi, kun Tatu tulee töistä. Laitoin ruuan uuniin ja katsoin kellosta suuntaa antavaa aikaa ruuan valmistumiselle. Ja mun katse osui jälleen puisiin kirjaimiin. Ne oli taas liikkunut!! Olin jo hieman nyrpistynyt siitä, että miksi Tatu on taas liikuttanut niitä. Mä oon hyvin tarkka sisustusesineiden asennoista. Ne pitää olla just eikä melkein suorassa :D Kun Tatu tuli töistä niin kysyin, että miksi oot liikutellut niitä. Hän sanoi ettei ole koskenutkaan niihin tai käynyt edes yläkaapilla… Hetken asiaa pohdittua tultiin siihen tulokseen, että ehkä ne liikkuu itsellään jos terassin oven paiskaa liian lujaa kiinni. Meillä on terassille kulku keittiöstä, joten se olisi luonnollinen selitys.

Aloin kiinnittämään tarkemmin huomiota kirjaimiin ja oven sulkemiseen. Mä itse laitoin oven hiljempaa kiinni ja huomasin ettei kirjaimet liikkuneet ollenkaan. Asia unohtui muutamaksi viikoksi, kunnes eräänä päivänä tulin jälleen töistä kotiin. Mulla oli todella kova kiire keskustaan, katsoin kelloa ja tällä kertaa en edes saanut katsettani kelloon asti, kun näin kirjaimet. Ne olivat suorastaan kääntyneet toisiaan vasten!! Pieniä kylmien väreitä lukuunottamatta en ehtinyt reagoimaan asiaan sen enempää, kun mulla oli niin kova kiire. Asia unohtui ja kirjaimet jäivät niihin asentoihin.

Meni varmaan joku reilu kuukausi, kunnes sain töihin viestin. Tatu ihmetteli, miksi olin aamulla jättänyt terassin oven auki? Kirjaimellisesti raolleen. Laitoin viestin takaisin, etten ole käynyt terassilla moneen päivään eikä se mielestäni ollut aamulla auki, kun siinä vieressä join aamukahviani. Tatu oli aamulla herännyt mun lähtemisen jälkeen puheluun, että meille tulee vieraita. Hän oli noussut keittämään kahvia itselleen ja vieraille. Hyvin pian puhelun jälkeen vieraat olivat ovella, Tatu avasi oven ja samassa kuului terassin oven ”pamahdus”. Sellainen, mikä tulee läpivedossa jos kaksi ovea on auki. Hän oli juossut keittiöön katsomaan niin terassin ovi oli auki. Kyseessä on kunnon ulko-ovi tyyppinen ovi, joka ei missään nimessä avaudu itsestään eikä sitä voi avata avaimella ulkopäin. Asiaa ihmeteltiin, pohdittiin ja jopa säikähdettiin. Mitä jos Nemo olisi karannut siitä ovesta? Suurin kysymys kuitenkin oli, että miksi se oli auki ja mistä asti? Kerroin samassa kirjaimista ja heitin vitsillä, että meillä kummittelee. Tätä tapahtunutta ei voinut millään selittää, mutta osasin silti suhtautua siihen huumorilla.

Meni taas joku kuukausi, kunnes olin eräänä iltana yksin kotona. Nostin Nemon makkarissa meidän sänkyyn, jossa makoilin itsekin samalla konetta näpytellen. Yhtäkkiä Nemo alkoi murisemaan vihaisena ja katsomaan olohuoneeseen päin ihan kuin se näkisi jonkun. Nemo murisee vain jos meille tulee vieras ihminen, kuten ovelle postin lähetti. Mutta ikinä en ole nähnyt sitä niin hysteerisenä, ihan kuin se olisi nähnyt jonkun lähestyvän makuuhuonetta.

olohuoneen-sisustus

Seuraavana päivänä istuin keittiönpöydän ääressä koneella näpyttelemässä ja Nemo leikki olohuoneen matolla lelunsa kanssa, kun yhtäkkiä meidän tv-tason ovi pamahti auki. Tässä tason ovissa on push-tekniikka eli ovi sulkeutuu ja avautuu painamalla sitä. Säikähdin tapahtunuttu todella paljon! Tässä kohtaa sitä alkoi jo olemaan hieman herkkänä tapahtumiin. Tilanteen olisi voinut selittää sillä, että Nemo olisi osunut leikkiessään oveen, mutta a) se ovi on liian painava, joten en millään usko sen pystyvän painamaan sitä ja vielä vahingossa. b) Nemo oli ovesta kaukana ja yhtä pelästyneen näköinen kuin mä.

Näistä tapahtumista ehti kulua kuukausia ja olin jo oikeastansa päässyt unohtamaan kaikki, kunnes viime viikolla sain kuulla mitä eräs yö oli tapahtunut. Tatu oli herännyt yöllä vessaan, tullut sieltä sänkyyn ja yrittänyt jatkaa unia. Noin kymmenen minuuttia siitä niin meidän makkarin ovi oli pamahtanut lujaa takana olevaan vaatekaappiin. Me nukutaan ovi raolla, mutta ikinä se ei ole yksistään liikkunut ja vielä niin paljoa. Tatu ja Nemo oli säikähtänyt tapahtumaa toden teolla. Onneksi mä nukuin silloin niin sikeästi etten ole kuullut mitään!

Ymmärtäisin, jos tämä kaikki olisi mun vilkkaan mielikuvituksen aikaan saantia… Mutta, kun nämä tapahtumat eivät tapahdu vain mulle vaan meille molemmille niin sitä on hyvin vaikea selittää. Kummitteleeko meillä?

Sen vuoksi olisikin mielenkiintoista kuulla, onko teillä joitain paranormaaleja kokemuksia? Jos on niin mitä ja miten ootte suhtautunut niihin?

Somekilpailu seuraajista

Mietin kauan kirjoitanko tästä aiheesta, mutta koska nämä ajatukset nousee esille lähes päivittäin töitä tehdessä niin päätin nyt avata suuni.

Asia koskee sosiaalista mediaa ja sen uusia (ikäviä) muutoksia.

Nykypäivänä lähes jokainen ihminen käyttää somea edes jollain tapaa. Todella moni seuraa tuttujen kuulumisia Facebookista, monet lisäilee hauskoja juttuja Snapchattiin tai jakaa inspiroivia kuvia Instagramiin. Nykyään somea käyttää kaikki iästä ja sukupuolesta riippumatta. Yhä vanhemmat ja puolestansa yhä nuoremmat luovat tilejä eri kanaviin.

On luonnollista, että omaan sisältöön tai sometiliin halutaan panostaa. Sommittelemalla kuvattavia juttuja, muokkailemalla feedistä yhtenäisen näköisen ja suunnittelemalla mitä sisältöä kuvaa milloinkin yms. Mun mielestä on todella hienoa, että somesta on tullut näin iso juttu ihmisten keskuudessa ja että siihen oikeasti nähdään vaivaa. Myös muut kuin me tätä työksemme tekevät.

Se kaikki ei vaan jää tähän vaan nykyään some tuntuu olevan yksi kilpailukenttä, jossa taistellaan kuka on suosituin, kenellä on eniten seuraajia ja kuka saa eniten kommentteja. Yksi trendi, joka yleistyy todella hurjaa vauhtia on lukijoiden kalastelu. Eli käytännössä käytetään kaikki maailman taktiikat hyödyksi, että se seuraajaluku esimerkiksi Instagramissa kasvaisi mahdollisimman isoksi. Pahin on varmaan seuraajien ostaminen tai tämä uusin juttu eli ”mä seuraan sua, sä alat seurata mua, mä poistan sut heti omista seuratuista”. ÄRGH. Mä en tällaisesta toiminnasta edes tiennyt alunperin, kunnes eräs tyyppi teki tätä mulle. Hän alkoi seurata mua kolme kertaa parin viikon sisällä ja olin silleen, että HÄH?? Aluksi ajattelin, että ehkä hän on vahingossa poistanut mut tai vaikka luonut uuden tilin, mutta kun homma jatkui ja jatkui niin todellinen idea paljastui… Kuvittelin vain kyseisen henkilön harrastavan tätä, mutta lähiaikoina mulle on selvinnyt että tätä tekee useat eri henkilöt.

Rehellisesti onko siinä yhtään mitään järkeä, että sua seuraa 12 000 ihmistä, joista 10 % kiinnostaa aidosti sun kuvat? Voihan se olla, että tällä seuraa-taktiikalla ihmiset löytävät sun tilin ja oikeasti ihastuvat siihen, mutta voin vannoa, että tätä on vain pieni osa. Tosi monet nuoret (en toki tiedä Instagramin ikärajaa?) varmasti ilahtuvat, kun joku uusi ihminen ja parhaimmassa tapauksessa somehenkilö alkaa seuraamaan. Mutta uskoisin takaisin seuraamisen tapahtuvan juuri sen takia, kun sä seuraat sitä.

Kyllähän se iso luku esimerkiksi Instagramin seuraajissa näyttää todella hyvältä, mutta tuoko se nyt niin suuren onnen, että käytät kaikki mahdolliset keinot sen ylläpitämiseen ja kasvattamiseen? Kyllä mä voin avoimesti myöntää, että koen suuren ilon tunteen kun saan uuden seuraajan. En sen takia, että seuraajaluku kasvaa vaan sen takia, että tiedostan tätä henkilöä kiinnostavan aidosti mun seuraaminen. Kyllähän on realistisestikin hyvä seurata tilastoja vaikka blogin suhteen. Niiden avulla sitä pystyy näkemään, mikä sisältö ihmisiä kiinnostaa ja mikä ei. Ja tämä puolestansa auttaa kehittymään. Mutta jos mielessä on vain, että luvun täytyy kasvaa, kasvaa ja kasvaa niin onko siinä enää mitään järkeä?

Kaikki varmasti muistavat Essena O’Neillin tarinan, jossa tyttö teki itsellensä tavoitteita seuraajamäärien suhteen. Kun yksi tavoite oli suoritettu, niin hän nosti tavoitetta uudelleen ja uudelleen. Hän käytti päivät pohtiessa mikä kuva saa eniten tykkäyksiä ja jopa selvitti kellonajan, jolloin kuva kerää eniten huomiota sekä uusia seuraajia. Kunnes hänellä oli puoli miljoonaa seuraajaa ja hän tajusi ettei se tuonut onnea vaan päinvastoin hän oli hukannut elämästänsä tuhottomasti aikaa hukkaan. 

Some on mulle paikka, jossa mä toteutan itseäni. Luon sinne sisältöä, joka toivottavasti kiinnostaa mahdollisimman monia. Vastakohtaisesti mä itse hankin sieltä inspiraatiota ja hyvää mieltä, mutta rehellisesti sanottuna viime aikoina on alkanut tökkimään. Mietin eilen, että millaista menoa somessa on viiden vuoden kuluttua, kun se on nyt jo tällaista?

Ja miksi aina kaikessa täytyy kilpailla?